Tunturihaukka, jaloa kauneutta
Harmaanruskea tunturihaukka, Islannin kansallislintu, on harvinaisin maassamme vakituisesti pesivä petolintulaji ja suurin ns. jalohaukoista, jotka nappaavat saaliinsa pääasiassa ilmasta.
Itse asiassa jalohaukkojen linturyhmän nimi on perua haukkametsästyskulttuurista, missä niitä on pidetty parhaina eli jaloimpina petolintuina. Tunturihaukan pituus on 50-60 cm ja siipiväli 130-160 cm, mutta paino "vain" 1-2 kiloa (naaras on koirasta suurempi). Lajin pesimäkanta on keskittynyt Tunturi-Lappiin ja sielläkin on enää parikymmentä paria jäljellä. Tästä huolimatta retkeilijällä on suurtuntureilla kohtalaiset mahdollisuudet nähdä tunturihaukka, sillä parien elinpiiri on laaja ja ne saalistavat kymmenien kilometrien päässä pesältä. Koko maailman kanta on 7 000 - 17 000 paria, joista pesii Islannissa 300-400 paria, Norjassa 300-500 paria ja Ruotsissa 100-200 paria.
Tunturihaukan voi sekoittaa toiseen suureen jalohaukkaan, muuttohaukkaan, mutta viimeksi mainittu on päältä tummempi ja sillä on selvärajainen viiksijuova. Tunturihaukan pääravintoa ovat kiirunat ja riekot. Tästä syystä haukka voi aloittaa pesintänsä hyvin varhain, jo huhtikuussa parhaaseen hiihtoaikaan. Tunturihaukka on Enontekiöllä nykyisin hyvin harvalukuinen. Harvinaistumisen syynä pidetään metsästäjien vainoa ja munienkeruuta kokoelmia varten 1900-luvun alkupuolella. Aikoinaan tunturihaukka oli arvostetuin metsästyshaukka, jota "haukka-asiamiehet" toimittivat varakkaille keskieurooppalaisille harrastajille. "Jaloudestaan" huolimatta metsästyshaukkakulttuuri on ollut lisäys tunturihaukan ahdinkoon. Voimakas tunturihaukka oli se haukka, jota kuninkaat käyttivät jopa harmaahaikaroiden ja kurkien metsästykseen. Nykyisin keväthiihtäjät häiritsevät tietämättään haukkoja valitessaan taukopaikkansa pesäpahdan läheltä. Vanhat linnut pysyttelevät tuntureilla ympäri vuoden, kun taas nuoret saattavat näyttäytyä syksyllä ja talvella etelärannikolla asti, missä ne saalistavat puluja, lokkeja ja sorsia.
Teksti: Antero Järvinen