Hätäsen talo Hetassa
Noin 5000 vuotta sitten kotiseutumuseon paikalla on ollut mesoliittisen kivikauden aikaista asutusta. Sodan jälkeen paikalla on ollut rajavartiosto. Museoalueen nykyiset rakennukset on pystytetty vuosina 1987-1991.
Hätäsen talo Raattamasta on rakennettu 1800-luvun loppupuolella, Vieno Kyrön pirtti Ylikyröstä on peräisin 1920-luvulta, liima-aitta on Ylikyröstä 1700-luvulta, navetta Kittilän Kaukosesta on rakennettu ennen sotaa ja savusauna on siirretty Enontekiön Muotkajärveltä ja rakennettu vuonna 1937. Sauna on ollut käytössä 60-luvun alkupuolelle asti.
Hätäsen talon tarina
Hätäsen taloa asui vuosisadan vaihteessa Juho Erkki Heikinp. Raattama, joka toimi tässä syrjäisessä erämaakylässä kauppiaana. Hän osti paikallisilta ihmisiltä kaikenlaista, kuten kalaa, lihaa ja riistaa, joita hän sitten välitti muun maailman kauppiaille Rovaniemelle, Matarengiin ja Norjan Alattioon. Näihin markkinapaikkoihin vietiin myös kyläläisten poronluista ja sarvista keittämä liima, tärkeä kauppa-artikkeli sekin. Markkinamatkoilta palatessaan Juntti, joksi tätä kauppiasta myös tuttavien kesken sanottiin, toi kyläläisille jos jonkinlaista tavaraa, välttämätöntä ja vähemmän tarpeellista. Talossa oli emännän ja isännän lisäksi kuusi lasta, joista vanhin poika oli tämän kertomuksen tapahtumien sattuessa juuri tuollaisella kauppamatkalla Alattiossa.
Syystalvella vuonna 1905, joulukuussa, saapui kylään vieras mies. Tinurina hän seutuja kierteli, kulki kylästä kylään emäntien pannuja tinaillen. Alhaalta päin mies kylään tuli, niin kuin tulivat monet muutkin. Mistä lie sanonut olevansa, mutta Oulusta hän oli kotoisin, Heikkinen nimeltään. Siihen aikaan jokainen kulkija, tuttu tai tuntematon sai maakunnan tavan mukaan yösijan kylässä. Ei silloin ollut juuri varaa lähettää ihmistä erämaan selkään. Kaikki otettiin vastaan yhtä ystävällisesti. Tämänkään tinurin, ison ja kolkon miehen suhteen ei tehty poikkeusta, vaan hän sai kortteerin paikallisen Juntti-kauppiaan talossa, jossa olikin hyvää tilaa vaikka isommallekin joukolle.
Joulukuun 15. päivän vastaisena yönä vieras oli vähän huonovointinen ja kopusi tuon tuostakin ulkona omilla asioillaan. Aamulla hän sitten anteeksipyydellen kyseli, oliko hän kenties häirinnyt toisten yörauhaa ja oliko joku kenties herännytkin. Kotona oleva Hermanni-poika myönsi kyllä heränneensä useammankin kerran.
Niin meni päivä. Tinuri kuljeskeli kylällä ja lainasi Pääkkölän talosta kirveen käydäkseen metsässä. Siellä tinuri tekaisi itselleen sukset, joiden kanssa ilmestyi illalla majapaikkaan. Kirveen palauttamisella ei ollut kiirettä. Eihän tuo ainoa ollut suuressa talossa.
Tuli aikainen joulukuun pimeä ja ilta-askareitten jälkeen väki kävi levolle. Kaikki oli niin kuin ollakin pitää. Mikään ei tuntunut poikkeavan tavallisesta. Valot sammuivat. Ehkä pohjoisen leimuavat revontulet heittelivät kalpeaa valoaan pirttiin kirmatessaan pakkastaivaalla. Yksi toisensa jälkeen vaipui väki uneen tietämättä, mikä heitä odotti tänä kaamosajan yönä. Kohta nukkuivat kaikki, lukuunottamatta etelän miestä. Hänellä kimmelsivät silmissä kauppiaan rahat, joista hän oli nähnyt vilauksen jossakin vaiheessa. Vai oliko nähnytkään? Uskoi niitä kuitenkin olevan paljon jossakin arkussa kamarin nurkassa. Mies odotti, kunnes kaikki alkoivat olla unessa, nousi vuoteestaan ja lähti kävelemään ulkona kuten edellisenäkin yönä. Palatessaan hän kuitenkin toi sisälle kirveen, jonka oli illalla jättänyt eteisen nurkkaan. Sisälle tultuaan pani tinuri kirveen päänsä alle kuin jotakin peläten. Ei mies kumminkaan mitään pelännyt, vaan itsellään oli hirveitä mielessä. Varmistuttuaan, että kaikki varmasti nukkuivat, nousi vieras vuoteestaan ääneti ja hiipi yli pirtin. Siellä nukkui talon poika Hermanni, joka oli edellisyönä herännyt vieraan kuljeskeluihin. Kirves ison miehen kädessä kohosi iskeytyen pahaa-aavistamattomaan Hermanniin. Pahasti parahtaen kimposi poika ylös syöksyen ovelle, mutta kirves oli tehnyt tehtävänsä, ja eteisestä tapasi hän matkansa pään.
Miehen suunnitelma hiljaisuudesta kuitenkin kariutui välittömästi poikaparan parkaisuun. Omassa makuukammarissa oleva isäntä havahtui parkaisuun ja tuli tarkistamaan tilannetta mutta kohtasi kohtalonsa saman kirveen terästä. Talon emäntä oli riskimpää sorttia ja takaapäin miestä tarttuen aloitti tanssin kuolemasta ja elämästä. Naisen ikäväkseen hänen otteensa ei ollut tarpeeksi luja vaan mies pääsi takakäteen olkansa yli takomaan naista siinä määrin että ote lipesi ja niin mies viimeisteli tanssin varmoin ottein. Osansa terästä sai vielä talon vanhin tytär jota mies ehti huitaista kahdesti, kuitenkin tyttären livahtaen karkuun. Murhamiehen kumppani, pimeys, kääntyi lopulta talon lasten eduksi. Talossa väliaikasesti majoittunut ja karkuun päässyt opettaja oli kuitenkin kerännyt kyläläisiä kasaan ja talo piiritettiin.
Kittilän nimismiehelle lähdettiin viemään sanaa tapahtuneesta. Siihen aikaan se ei käynyt kovin nopeasti, sillä matkaa oli seitsemän-kahdeksan peninkulmaa ja kyytineuvona hevonen. Vaikka aikaa menikin kauan, riippui murhamies orressa siihen saakka, kunnes nimismies ja lääkäri ehtivät paikalle. Lääkärin toteamus oli, että tuomio oli lähellä tulla toimeenpannuksi. Mies ei olisi selvinnyt hengissä enää montakaan minuuttia orressa roikkuessaan. Vallesmannikaan ei kuitenkaan ollut kyläläisille vihainen moisesta menettelystä, kun hän näki miehen tekojen jäljet talossa. Vallesmanni korjasi miehen mukaansa säilöön vietäväksi ja aikanaan tuomittavaksi.
Vanhimmalle pojalle Arvidille lähdettiin myös viemään sanaa Norjaan tapahtuneesta. Sananviejä teki parastaan ajaen vuorokaudet ympäri eteenpäin välillä ajohärkää vaihtaen. Kun Arvid sitten sanan saatuaan palasi, jatkoi hän samaa menoa Kittilän kirkolle saakka vakaana aikomuksena selvittää välittömästi välit tinurin kanssa perheensä puolesta. Arvidista oli näin hetkessä tullut 6-henkisen perheen ainoa huoltaja.
Aikanaan oli syyllinen käräjillä vastaamassa teostaan ja tuosta tilaisuudesta oli vähällä tulla hänen viimeinen elinhetkensä. Kirkonkylän isännät olivat vähällä ryöstää vangin nimismiehen suojeluksesta tarkoituksella tuomita korpilain mukaan. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä tapaus oli kuohuttanut koko Lappia. Vetoamalla isäntien kunniaan, jopa rukoilemalla, sai nimismies viedyksi oikeudenistunnon loppuun kunniallisesti. Kihlakunnanoikeus totesi tinuri Heikkisen syyntakeettomaksi teon sattuessa ja teon tehdyksi pikaistuksessa, vaikkakin kyläläiset totesivat hänen huolella suunnitelleen tekoaan jo useita päiviä, mihin viittaa suksien tekokin ja kirveen lainaaminen naapurista. Arvid Raattama teki valituksen tuomiosta Keisarilliseen Suomen Senaattiin, jossa tuomio kuitenkin pidettiin muuttumattomana, mutta Oulun kuvernööri velvoitettiin menettelemään syytetyn kanssa, niin kuin yhteiskunnalle vaarallisen henkilön kanssa menetellään.
Seuraus tästä tapauksesta oli, että Raattamassa jätkä sai kävellä ohi ennen vieraanvaraisen kylän, sillä kaikkiin outoihin kulkijoihin suhtauduttiin ymmärrettävällä varauksella. Vähitellen karmea muisto on kadonnut ja haavat ovat arpeutuneet. Nyt turisti tapaa tunturien juurelta jälleen paikan, missä vieras otetaan avosylin vastaan. Ikävästä tapauksesta kylän historiassa vaietaan.